Matka jatkuu. Muutto pyörii kovasti mielessäni, mies edelleen reissullaan. Kyselee joko olen pakannut. Ihmettelen hänen "intoaan" päästä musta eroon. Vaikka itse teinkin päätöksen, että mä lähden. Koska haluan etäisyyttä ja koska haluan selvittää asiat.

Moni on sanonut, että hyvä kun mietitte, että kyllä te löydätte vielä yhteisen sävelen. Jaa-a, mä en olisi niin varma. Luultavammin asumuserosta tulee avioero. Ennen pitkää näin tapahtuu. Jotenkin alitajunta työntää sitä ajatusta esiin. Mutta eihän ikinä pidä sanoa, että jokin lopullista. Aika sen näyttää.

Mua ihmetyttää se, miten jotkut eivät edelleenkään näytä ymmärtävän, että mä en sure. En ainakaan vielä. Haikea olen, tottakai. Mutta varsinaista surua en tunne. Johtuuko juuri siitä, että mies ei ole eron takana? Että se olen ihan minä itse, joka tästä lähtee.

Soitin tulevan kotini nykyiselle asukkaalle. Kertoi, että lähtee asunnosta aikaisemmin, joten saan avaimen muuttoa varten ennen virallista vuokrasopimuksen alkua. Hyvä niin! Pääsen muuttamaan pari päivää aikaisemmin. Ehkä muuttoajankohdan viikonloppuna on jo asuntoni kutakuinkin järjestyksessä. (Toivossa on hyvä elää jne...)

Muuttoapua on tarjottu monelta suunnalta. Jos kaikki "ottaisin" mukaan, niin väkeä olisi reilusti yli kymmenen. Tästä muutosta tulee pienen porukan homma. Minä, mieheni, vanhempani, siskoni että miehensä, ja kenties miehen veli. Meitä on kuusi tai seitsemän. Kyllä sillä porukalla muutetaan. Saa nähdä, kuinka vaikea muuttopäivästä tulee. Siinähän on sitten lopun alun tuntua. Voisin näin kuvitella ainakin. Mä olen niin tunne-ihminen. Haikeinta on se, että lapset jäävät isälleen ja lähtevät vielä viikonlopuksi nykyisen anoppini luo kylään. Mutta kyllä mä pärjään. Viikonloppuna vanhempani ovat seurana. Ja seuraavalla viikolla en ehdi varmasti paljoa asiaa ajatella, koska työ vie ison ajan päivistä. Pitää yrittää tehdä mahdollisimman paljon myös niitä vähemmän tärkeitä töitä pois alta, koska heinäkuu on lomaa!!!

Eräs kaveri kysyi, että miten mies jaksaa, miten voi tämän MUN päätöksen jälkeen... En tiedä. Mies ei mulle puhu (yllätys). Eihän ole ennenkään tunteistaan puhunut, niin miksi puhuisi nytkään??? Vaikka toivon, että tähän tulee muutos... Kaverini oli niin huolissaan miehestäni. Sanoin, etten mä oikeastaan voi asialle mitään. En voi ketään pakottaa puhumaan. Toivon vain, että miehelläni on joku jonka kanssa puhua. Mulla on muutama ystävä, joiden kanssa voin puhua asiat niin suoraan ja puhki kuin vain haluan. Ehkä sekin on auttanut mua työstämään tätä asiaa. Olen kiitollinen ystävistäni!


Kiitos myös kommentoijille ja sähköpostia laittaneille! Vastailen sähköposteihin, kunhan työt antaa periksi. Mulle saa edelleen laittaa sähköpostia, jos haluaa privaatisti kommentoida tms...

Aurinkoista päivää kaikille!