No niin on taas tämäkin kesä mennyt ohi. Tai onhan tässä vielä elokuu, jonka voi kai laskea kesäkuukaudeksi. Ystävällä alkoi vasta loma... Suunnitteli lähtevänsä etelään, kun sää täällä on mikä on. Ei kovin kesäinen.

Mulla on mennyt ihan hyvin uudessa kodissa. Tavarat on aika lailla paikoillaan, jotain pientä laittamista vielä on. Ja varastoon pitäisi viedä jotain ylimääräistä paperi-tavaraa, jota on kertynyt vuosien varrella.

Mieltä masentaa toki rahatilanne. Ei se kovin hääppöinen ole ja nyt on tullut kirjattu kirje käräjäoikeudesta! En sitä vielä hakenut mutta kai se pitäisi hakea. Mietin, että onko mulla jäänyt jokin lasku maksamatta. Että sitä sitten peritään sitä kautta? Jos on, niin voikohan siihen enää vaikuttaa mitenkään? En haluais menettää luottotietojani. Oon miettinyt pääni puhki ja kaivanut lasku-arkistoani, mutta en kyllä löytänyt yhtään maksamatonta laskua. Masentaa ajatuskin tuosta. Ei kai mies ole jotain heittänyt menemään, kiusatakseen mua??? No, ei auta kun hakea kirje ja sitten viisastua.

Oon miettinyt josko etsisi toisen työn, esim. siivousta vaikka viikonloppuisin. Oon siivonnut monta vuotta opiskeluaikoinani, kunhan löytäisin vain työtodistuksen jostain. En muista mihin laitoin ne muuttaessani.

Lapset olivat kesälomani mulla. Meillä olikin kivaa. Käytiin Särkänniemessä ja heidän mummunsa (eli ex-anoppini) luona. Hän soitti ja pyysi kylään, toivoi että pidän yhteyttä poikansa ja mun erosta huolimatta. No höh, tottakai! Oon tullut anoppini kanssa aina hyvin toimeen ja nytkin oli oikein mukava kyläreissu. Lisäksi lapset pääsivät Linnanmäelle tätinsä kanssa. Korkeasaareen ei päästy, kun kotona ollessamme säät olivat kurjat. Olimme myös pitkän pätkän mökillä. Oli hienoa rauhoittua siellä luonnon keskellä, järven rannassa. Lapset puljasivat vedessä, en kyllä ymmärrä miten tarkenivat...

Mutta joo, tälläistä tänne. Töitä riittää enemmän kuin tarpeeksi. Mutta palkka ei vaan nouse... Oon kyllä miettinyt josko etsisi kokonaan toisen työpaikan, sillä mun palkka on tosi huono verrattuna joihinkin toisiin firmoihin ja vastaaviin töihin. Toisaalta viihdyn täällä, porukka on mainiota.

No niin, olen sitten muuttanut uuteen kotiini. Kaikenlaisia vaikeuksia oli muuttopäivänä ja sitä edeltävänä päivänä, mutta loppu hyvin kaikki hyvin!

Reilun viikon olen uudessa kodissa asunut ja hyvin on mennyt. Lapsia on ikävä, mutta ollaan nähty kuitenkin suht usein. Ja ensi viikolla he tulevat mun luo =)  Mennään varmaankin jonain päivänä käymään Korkeasaaressa, jos vain sää suosii eikä vettä vihmo.

Miestä ei ole ollut yhtään ikävä. Olen saanut nukuttuakin ihan hyvin, vaikka aluksi pelkäsin yksinäisiä öitä. Että miten niistä selviän. En ole vielä kaikkia tavaroita saanut purettua, mutta hiljaa hyvä tulee. Vielä ei ole keittiössä pöytää ja tuoleja, ne saan lauantaina. Samoin pesukoneen. Olen pikkupyykit pessyt käsin ja isommat pesin juhannuksena vanhempien luona.

Juhannus. Se oli erilainen. Lapset olivat isänsä kanssa, joten kovin oli hiljaista mökillä. Kyllä me mökille mennään lasten kanssa vielä tänä kesänä. Sitten sitä riittää taas elämää.

Olen hieman eristäytynyt ulkomaailmasta. Olen yksin kotona ja katson telkkaria. Nettiyhteyttähän mulla ei ole ainakaan vielä kotona, vaan täältä töistä käsin luen sähköpostit ja muut jutut. Katsotaan nyt, hankinko edes nettiä kotiin. On sen verran rahat tiukilla lähiaikoina, kun kaikenlaista pitäisi kotiin hankkia. Esimerkiksi mattoja pitäisi ostaa... Ja eteiseen ja olkkariin lamput. Makkariin jo ostin, mutta vielä kun saisi sen ripustettua =)

On mulla yksi ystävä ollut tukena ja turvana. Yhdessä ollaan käyty shoppailemassa pari kertaa. Ja huomenna pojan kummitädin kanssa kaupoille. Tosin joudun olemaan pari tuntia töistä pois, kun hän ei pääse kuin päivisin. Viikonlopun aikana olis kyllä kämppä saatava kuntoon. Lapsien olis mukavampi tulla, kun ei kaikki ole ihan sekaisin.

Ja joo, imurikin pitäisi ostaa... Mistähän sitä rahaa saisi...

Oon nukkunut pari yötä tosi huonosti. Sisällä on niin tukahduttavan kuuma!!! Joka yö hikoilen, koska nukahtaessani käärin peiton päälleni. Kun tulee kuuma, herään ja olen aivan hiestä märkä. Huh, kivahan se on, kun on kesä!!!

Tää lämpö vie mun energian. En ole saanut pakattua saati siivottua täällä vanhassa kodissa. Puhun nykyisin vanhasta ja uudesta kodista. Uuteen kotiin on jo huonekaluja. Kävin tänään ostamassa sängyn. Hintaan kuului kotiinkuljetus ja sovin sen muuttopäiväksi. Sähkösopimus on tehty. Vielä pitäisi muistaa soittaa vakuutusyhtiöön. Huoltoyhtiölle soitin ja sain selville, että tarttee ostaa kaapeli-talouteen sopiva digiboxi. Menin sellaista katsomaan erääseen elektroniikka-liikkeeseen, maanlaajuiseen. Paikalla oli kaksi myyjää, toisella oli asiakas ja toinen jutteli selkeästi kaverinsa kanssa ("Joo, me lähdetään eukon kanssa saareen viikonlopuks, pitää ottaa vähän miestä väkevämpää mukaan että sitä taas kestää.... Heheee, v****u, siistii kun on kesäloma. Mä en kyl aio tehdä mitään remppaa siel mökil... -Mul alkaa loma heinäkuun alusta. V***ttaa olla duunis tälläsil keleil...."). Joo, hienoo, että on suunnitelmia ja kaikkee, mutta seisoin siinä digiboxi-vuoren ympärillä reilu viisi minuuttia ja selkeästi tämä myyjä huomasi mut. No, yritin siinä kohteliaasti kysäistä että anteeks, voisitteko auttaa... Vastaus mulkaisu ja selänkääntäminen mulle ja tarina jatkui kaverille. Siinä ne äijät jutteli lasten kuulumiset, sukulaisten, koirien, kalastusretkistä ja mistä lie. No, painuin siitä ulos sitten. Jos ei pikkurahat kiinnosta ko. liikettä, niin antaa olla. Siinä olis ollut tarjouksessa tallentava digiboxi n. 300 euroa. Noh, ei väkisin. Kyllä niitä muualtakin saa.

On se kumma, että naisena ei saa palvelua tietyn alan yrityksistä. Jo kauan aikaa sitten, kun minä pääsääntöisesti käytän autoamme huolloissa yms. paikoissa, niin aloin käyttäytymään avuttoman naisen tavoin. Heti kyllä saa palvelua. Vielä kun saa ne poloiset mies-myyjät/mekaanikot tms. naurahtelemaan, niin saa vielä takuuvarmasti hieman alennusta. On se oivaa olla nainen edes joskus. Tulikin mieleeni, kun meillä oli vanha autonrämä, käytin sen aina katsastuksessa. Meni aina läpi. Yleensä tuli vain merkintä, että se ja se pitää korjata 3 kuukauden kuluessa. Vikoja joista olisi pitänyt katsastus "reputtaa". Miestä nauratti aina tuo. Noh, silloin olin vielä nuori ja kaunis...

Jaajaa, väsynyttä meininkiä siis täällä. Kotona että elektroniikka-kaupassa. Ehkä tää tästä.

Eipä ole enää montaa päivää, kun muutan omaan asuntoon. Tuntuu hassulta, koska en ole ikinä asunut yksin! Ennen kuin muutimme mieheni kanssa yhteen, asuin opiskelijakämpässä kahden muun tytön kanssa. Tehtiin yhdessä ruokaa, jaettiin ostokset, astiat, tiskivuorot, siivousvuorot. Meillä oli yhteinen puhelin. Silloin ei vielä ollut kännyköitä. Tai oli niitä möhkäle NMT-puhelimia. Lankapuhelin, sellainen harmaa, jossa pyörivä numerovalitsin. Vihkoon aina kirjattiin ylös minne soitettiin, milloin, puhelunkesto noin suurin piirtein. Ja lasku maksettiin sulassa sovussa kimpassa. Eli en ole ikinä asunut yksin. Hurjaa. Nyt se aika koittaa ja odotan sitä kaksijakoisin ajatuksin.

Lasten kanssa on ollut hieman helpompaa nyt. Tyttären kanssa välillä menee sukset ristiin, mutta kyllä ne asiat aina selkiytyy. Olen puhunut lasten kanssa paljon tästä muutoksesta. Toki se heille konkretisoituu vasta sitten, kun olen ollut uudessa kodissani, vanhasta poissa, jonkin aikaa. Edelleenkään en pelkää sitä etteivätkö he pärjäisi. Mielestäni meidän lapset ovat fiksuja, ja mies. Hän on fiksu myös. Olemme puhuneet mieheni kanssa paljon. Siitä, miten toimia lasten kanssa. Siitä, että voivat soittaa mulle vaikka keskellä yötä, jos tulee kova ikävä. Siitä, että voivat tulla minä päivänä tahansa luokseni, jos siltä tuntuu. Isänsä tuo. Nyt alkaa tuntua siltä, että meidän perhe on oikea perhe. Kun on tällainen kriisi. Pystymme mieheni kanssa ns. puhaltaa yhteiseen hiileen.

En muista, milloin olisimme puhuneet näin paljon. Pohtineet erilaisia asioita. Puhuneet näin vapautuneesti kuin nyt. Asiasta kuin asiasta. Tämä tuntuu oudolta. Mietin, miksi koko avioliittomme ajan on ollut toisin. Miksi mies heräsi nyt vasta tähän? Mikä on muuttunut? Pelko, että menettää mut? Vai helpotus, että pääsee musta?

Kysyin asiasta varovasti mieheltäni. Hän ei osannut vastata. Sanoi, että ehkä hän viimein tajusi mitä on tehnyt väärin. Tajusi, miksi olen luisumasta tästä suhteesta pois, miksi en enää jaksa.Yksipuolinen puhuminen suhteessa kuin suhteessa on rasittavaa. Tai oikea sana lienee on kuluttavaa. Kun puhut perheen tärkeistä asioista ainoana, toiselta vastakaikua saamatta. Kun sitä jatkuu vuosia, ei se puhuja enää jaksa. Tulee tunne, että toinen ei välitä.

Jos mieheni ja mun välit paranee puhumalla, jos vielä rakastumme toisiimme uudelleen. Niin mikä ettei. Ehkä meillä voisi vielä olla yhteinen tulevaisuus! Vaikka synkkinä hetkinä olen muuta sanonut ja ajatellut, niin en voi kieltää meiltä sitä mahdollisuutta. Se vain vaatii hurjasti töitä. Mutta mistä löytyy se varmuus ettei suhde taas ajaudu siihen ajan kuluessa... Ei varmaan mistään. Onko koskaan varmuutta näissä asiossa? Pitäisi vain osata luottaa toiseen.

Kysymys siis kuuluu: luotatko itseesi, luotatko puolisoosi??? Sitä pohtiessa, Hyvää yötä!

No niin, eka kommentti miksi en ole huolissani lapsista.

Lapset on mulle tärkeitä. Tiedän, että he pärjäävät. Olemme puhuneet asiasta, tästä vanhempien erosta. Paljon. Siis joka päivä. Lapset ymmärtävät, vaikka aluksi eivät voineet käsittää. Ovat huomanneet äidin ja isän kireät välit.

En ole huolissani lapsista. Kuinka he pärjäävät. Heillä on hyvä isä. Ja he näkevät äitinsä lähes päivittäin jatkossa. Välimatkaa ei kuitenkaan ole paljoa. Nykyään kun on kännykät, yhteydenpito on helpompaa. Kesä menee muutenkin lasten osalta pehmeällä laskulla.

Enemmän olisin huolestunut, jos lapset muuttaisivat mukanani. Koulun vaihto, kaveripiirin vaihtuminen, harrastusten loppuminen nykyisissä seuroissa...

En kai ole vielä sanonut, että koen olevani huono äiti??? Lapset tulevat paremmin isänsä kanssa toimeen, puhuvat hänelle asioistaan enemmän kuin minulle. Siksi uskon, että lapset pärjäävät. Heiltä kysyttiin, kumman luokse haluavat asumaan. Molemmat haluavat isänsä luo jäädä. Enkä sitä voi heiltä kieltää. Enkä ala lapsista tappelemaan. Kohta molemmat ovat jo niin isoja, että voivat tulla luokseni milloin vain.

Ihmetyttää toisten tarve arvostella muiden ratkaisuja ja ajatuksia. Pitäisikö minun tuntea nyt syyllisyyttä siitä, etten ole huolissani lapsistani??? Olenko nyt paha ihminen??? Huono äitihän mä jo myönnän olevani.

Miksi en saisi ajatella kuinka mä pärjään muuton jälkeen??? Mä olen ajatellut ensisijaisesti muita 14 vuoden ajan. Tuona aikana synnyttänyt kaksi lasta, joista toisen syntymä oli todella vaikea. Lapseni taisteli teho-osastolla hengestään. Olen aina laittanut kaikki muut itseni edelle: mieheni, lapseni, ystäväni, vanhempani, sisarukseni, muut sukulaiset. Olen auttanut, kuunnellut, valvonut, itkenyt, tukenut. Olen ollut se, jolle on voinut vuodattaa kaiken. Multa on saanut apua vaikka keskellä yötä. Ja kun nyt ajattelen kerrankin itseäni, tulee mua arvostelemaan tuntemattomat ja tutut.

Mun mielestä jokaisella on oikeus elää elämänsä kuten haluaa. Mä en aio kantaa enää syyllisyyttä siitä, että olenko riittävä, olenko tarpeeksi hyvä ihminen. Luotan mieheeni kuitenkin sen verran, että uskon hänen olevan tarpeeksi vahva tukemaan lapsiamme tämän eron aikana.