Mulla on hyvä olo. Olen tyytyväinen, että rohkenin tehdä vaikean päätöksen vihdoin ja viimein. Mielestäni meidän tilanteessa on hyvä asua erillään hetki ja katsoa tuleeko tästä avioliitosta vielä kunnon suhde. Mies on edelleen työmatkalla ja kotona on rauhallisempaa. Lapsetkin ovat rauhallisempi, eivät kiukuttele joka asiasta. Varmasti vaistoavat vanhempien kireät välit.

Tänään puhuttiin jälleen miehen kanssa puhelimessa ja ihan hyvässä hengessä. Mä meinasin hermostua ja kivahdinkin miehen kysellessä muuttopäivämäärää. Että onko noin kiire päästä nyt musta eroon... Mutta eihän hän osannut paremmin asiaa esittää. Kyse oli tarvitsenko apua muutossa.

Milloinkohan multa loppuu epäilykset näissä puhumis-asioissa. Nykyisin mietin heti, mitä mies mua arvostelee, jos sanoo jostain asiasta. Niin pitkään se on ollut sitä, että mua arvostellaan. Välillä mies ei edes tiedosta asiaa. Kylässä kahvipöydässä saattaa sanoa ottaessani ensimmäisen palan pullaa tms. että onko sun pakko ottaa tai älä sitten ota enempää. Siis siinä kavereiden kuullen! Hetihän mä siitä vedin johtopäätöksen, että arvostelee mun ulkonäköä. Ystäväni sanoi kerran kyläreissullamme, kun olimme saunomassa heillä, että hänen mielestään mieheni "piilovittuilee" mulle. Olin sanaton. Sanoin, että ainahan mies tollain puhuu mulle. Ystäväni oli aika ihmeissään... No, kun aloin kuuntelemaan miestäni, niin kyllähän sieltä tuli paljon huomaamatonta arvostelua... Ehkä suurentelen asiaa. Mieheni mielestä en ymmärrä, jos hän on sanonut jonkun asian vitsinä... Huh, se mitä hän jälkeenpäin on selittänyt vitsiksi, on jo niin uskomatonta, että tuskin moni nainen sitä sietäisi edes niin kauan kuin minä siedin...

Mulla on toiveikas olo. Toivon, että meidän suhde parantuisi asumuseron aikana. Onhan sitä varmasti moni muukin muuttanut erilleen ja sitten tavallaan tutustuneet uudestaan, puhuneet, tehneet töitä suhteen eteen ja muuttaneet takaisin yhteen. En sulje pois sitä vaihtoehtoa.
En halua stressata siitä asiasta. Me joko palataan yhteen tai sitten emme. Sitä ehtii surra myöhemminkin. Nyt olo on siis helpottunut. Saan omaa tilaa ja rauhaa, saadaan miehen kanssa molemmat miettiä asioita. Ja mies kokee arjen lasten kanssa. Sitä ei ole oikeastaan tähän päivään mennessä pahemmin kokenut... Uskon, että sekin auttaa miestäni käsittämään mun fiiliksiä. Että miltä tuntuu olla "vain" äiti ja kodin hengetär. Meidän parisuhde on nurjetanut mun kropastani, sielustani, naiseuden kokonaan. Toivon saavan sen takaisin.