Mies on työmatkalla, mutta puhuttiin puhelimessa. Pitkä puhelu ja kyyneleitä. Sovittiin, että muutetaan nyt erilleen mutta ei haeta vielä varsinaista avioeroa. Katsotaan kesän jälkeen mitä tapahtuu. Molemmat saadaan miettiä rauhassa asioita ja katsotaan miten lasten kanssa tehdään. Molemmat olemme kyllä samaa mieltä siitä, että lasten ei olis hyvä muuttaa ainakaan toiseen kaupunkiin ettei koulut ja kaverit vaihdu.

Mua alkoi puhelun jälkeen ahdistaa. Olen niin kiltti ihminen luonteeltani etten haluaisi kenellekään mitään pahaa ja surua. Mieheni on aivan maassa, ymmärrettävästi. Myönsi, että puhua olisi pitänyt jo aikoja sitten. Nyt pelkää, että on liian myöhäistä. Mun tunteet on niin ristiriitaisia! En osaa eritellä ajatuksiani tällä hetkellä. Toisaalta olen todella helpottunut, kun saan omaa tilaa. Eikä tarvitse murehtia miltä näytän, olen tarpeeksi hyvä, edustuskelpoinen. Yleistäen sanon, että miksi miesten ihannevaimon pitäisi olla missin näköinen ja kokoinen??? En mä ole ikinä ollut kaunis, hoikka, siro. Olen ollut normaalipainoinen, ehkä ihan ok-näköinen. Nyt kun kiloja on hiukan liikaa, en enää kelpaakaan miehelleni. Sellainen tunne mulla on ja niin hän on sanonut, että voisin laihduttaa. Ei hän tuon näköisen kanssa ruvennut olemaan. 14 vuotta ja 2 lasta jättää väkisin jälkiä kroppaan. Ei voi mitään. Ei miehenikään ole yhtä "timmi" kuin silloin 14 vuotta sitten. Eikä se haittaa mua pätkääkään. Loppupelissä ulkonäöllä ei ole merkitystä, ei ainakaan pitäisi olla. Mulle kuitenkin tärkeintä on se kokonaisuus, miten jutut menee yksiin, toisen luonne. Kun heräsin jostakin sumusta, jossa olen vuosia ollut, havahduin siihen ettei mieheni olekaan niin ihana mitä olin ajatellut ja ehkä kuvitellut. Piirteissä alkoi tulemaan esille paljon itsekkyyttä, jota oli koko suhteen ajan ollut. Minä en niitä vain ikinä huomannut. Vasta kuin muutama vuosi sitten.

Nyt vasta mulla on tarpeeksi rohkeutta haluta olla oma itseni. Haluan itselleni aikaa harrastuksiin, lasten ehdoilla toki. Mieheni on saanut mennä harrastuksiinsa, ei ole tarvinnut joustaa menoissaan. Minä olen lapset hoitanut heidän ollessaan pieniä. Onko minulla kiltin tytön syndrooma? Varmaankin. Sanoinkin jo, että haluan aina muiden parasta. Että muilla olisi hyvä olla eikä kukaan pahoittaisi mieltänsä. Olen unohtanut itseni kokonaan. Olen unohtanut kuinka nuorempana nautin liikunnasta, harrastin monipuolisesti kaikenlaista. Kolmetoista vuotta olen ollut kotona, sohvaperuna. Harrastukset ovat jääneet, liikunta on pakkopullaa mulle nykyään. Olen kyllä ottanut itsestäni niskasta kiinni. Pyrin käymään kävelylenkillä pari-kolme kertaa viikossa, ostin kotiin crosstrainerin ja sillä treenaan pari-kolme kertaa viikossa. Painoa on tippunut, mutta onhan sitä vieläkin liikaa. Nykyisin jopa nautin kävelylenkeistä, olen kokeillut juoksemista, mutta vielä en jaksa koko matkaa (n. 4 km) juosta, ehkä vasta sen kilometrin verran. Mutta tästä on hyvä jatkaa. Haluan nauttia taas liikunnasta. Se on parasta esimerkkiä myös lapsille. Syö terveellisesti ja liiku, siitä lapsetkin saavat hyvän pohjan itselleen, ottaen esimerkkiä vanhemmistaan.