Eipä ole enää montaa päivää, kun muutan omaan asuntoon. Tuntuu hassulta, koska en ole ikinä asunut yksin! Ennen kuin muutimme mieheni kanssa yhteen, asuin opiskelijakämpässä kahden muun tytön kanssa. Tehtiin yhdessä ruokaa, jaettiin ostokset, astiat, tiskivuorot, siivousvuorot. Meillä oli yhteinen puhelin. Silloin ei vielä ollut kännyköitä. Tai oli niitä möhkäle NMT-puhelimia. Lankapuhelin, sellainen harmaa, jossa pyörivä numerovalitsin. Vihkoon aina kirjattiin ylös minne soitettiin, milloin, puhelunkesto noin suurin piirtein. Ja lasku maksettiin sulassa sovussa kimpassa. Eli en ole ikinä asunut yksin. Hurjaa. Nyt se aika koittaa ja odotan sitä kaksijakoisin ajatuksin.

Lasten kanssa on ollut hieman helpompaa nyt. Tyttären kanssa välillä menee sukset ristiin, mutta kyllä ne asiat aina selkiytyy. Olen puhunut lasten kanssa paljon tästä muutoksesta. Toki se heille konkretisoituu vasta sitten, kun olen ollut uudessa kodissani, vanhasta poissa, jonkin aikaa. Edelleenkään en pelkää sitä etteivätkö he pärjäisi. Mielestäni meidän lapset ovat fiksuja, ja mies. Hän on fiksu myös. Olemme puhuneet mieheni kanssa paljon. Siitä, miten toimia lasten kanssa. Siitä, että voivat soittaa mulle vaikka keskellä yötä, jos tulee kova ikävä. Siitä, että voivat tulla minä päivänä tahansa luokseni, jos siltä tuntuu. Isänsä tuo. Nyt alkaa tuntua siltä, että meidän perhe on oikea perhe. Kun on tällainen kriisi. Pystymme mieheni kanssa ns. puhaltaa yhteiseen hiileen.

En muista, milloin olisimme puhuneet näin paljon. Pohtineet erilaisia asioita. Puhuneet näin vapautuneesti kuin nyt. Asiasta kuin asiasta. Tämä tuntuu oudolta. Mietin, miksi koko avioliittomme ajan on ollut toisin. Miksi mies heräsi nyt vasta tähän? Mikä on muuttunut? Pelko, että menettää mut? Vai helpotus, että pääsee musta?

Kysyin asiasta varovasti mieheltäni. Hän ei osannut vastata. Sanoi, että ehkä hän viimein tajusi mitä on tehnyt väärin. Tajusi, miksi olen luisumasta tästä suhteesta pois, miksi en enää jaksa.Yksipuolinen puhuminen suhteessa kuin suhteessa on rasittavaa. Tai oikea sana lienee on kuluttavaa. Kun puhut perheen tärkeistä asioista ainoana, toiselta vastakaikua saamatta. Kun sitä jatkuu vuosia, ei se puhuja enää jaksa. Tulee tunne, että toinen ei välitä.

Jos mieheni ja mun välit paranee puhumalla, jos vielä rakastumme toisiimme uudelleen. Niin mikä ettei. Ehkä meillä voisi vielä olla yhteinen tulevaisuus! Vaikka synkkinä hetkinä olen muuta sanonut ja ajatellut, niin en voi kieltää meiltä sitä mahdollisuutta. Se vain vaatii hurjasti töitä. Mutta mistä löytyy se varmuus ettei suhde taas ajaudu siihen ajan kuluessa... Ei varmaan mistään. Onko koskaan varmuutta näissä asiossa? Pitäisi vain osata luottaa toiseen.

Kysymys siis kuuluu: luotatko itseesi, luotatko puolisoosi??? Sitä pohtiessa, Hyvää yötä!