No niin, eka kommentti miksi en ole huolissani lapsista.

Lapset on mulle tärkeitä. Tiedän, että he pärjäävät. Olemme puhuneet asiasta, tästä vanhempien erosta. Paljon. Siis joka päivä. Lapset ymmärtävät, vaikka aluksi eivät voineet käsittää. Ovat huomanneet äidin ja isän kireät välit.

En ole huolissani lapsista. Kuinka he pärjäävät. Heillä on hyvä isä. Ja he näkevät äitinsä lähes päivittäin jatkossa. Välimatkaa ei kuitenkaan ole paljoa. Nykyään kun on kännykät, yhteydenpito on helpompaa. Kesä menee muutenkin lasten osalta pehmeällä laskulla.

Enemmän olisin huolestunut, jos lapset muuttaisivat mukanani. Koulun vaihto, kaveripiirin vaihtuminen, harrastusten loppuminen nykyisissä seuroissa...

En kai ole vielä sanonut, että koen olevani huono äiti??? Lapset tulevat paremmin isänsä kanssa toimeen, puhuvat hänelle asioistaan enemmän kuin minulle. Siksi uskon, että lapset pärjäävät. Heiltä kysyttiin, kumman luokse haluavat asumaan. Molemmat haluavat isänsä luo jäädä. Enkä sitä voi heiltä kieltää. Enkä ala lapsista tappelemaan. Kohta molemmat ovat jo niin isoja, että voivat tulla luokseni milloin vain.

Ihmetyttää toisten tarve arvostella muiden ratkaisuja ja ajatuksia. Pitäisikö minun tuntea nyt syyllisyyttä siitä, etten ole huolissani lapsistani??? Olenko nyt paha ihminen??? Huono äitihän mä jo myönnän olevani.

Miksi en saisi ajatella kuinka mä pärjään muuton jälkeen??? Mä olen ajatellut ensisijaisesti muita 14 vuoden ajan. Tuona aikana synnyttänyt kaksi lasta, joista toisen syntymä oli todella vaikea. Lapseni taisteli teho-osastolla hengestään. Olen aina laittanut kaikki muut itseni edelle: mieheni, lapseni, ystäväni, vanhempani, sisarukseni, muut sukulaiset. Olen auttanut, kuunnellut, valvonut, itkenyt, tukenut. Olen ollut se, jolle on voinut vuodattaa kaiken. Multa on saanut apua vaikka keskellä yötä. Ja kun nyt ajattelen kerrankin itseäni, tulee mua arvostelemaan tuntemattomat ja tutut.

Mun mielestä jokaisella on oikeus elää elämänsä kuten haluaa. Mä en aio kantaa enää syyllisyyttä siitä, että olenko riittävä, olenko tarpeeksi hyvä ihminen. Luotan mieheeni kuitenkin sen verran, että uskon hänen olevan tarpeeksi vahva tukemaan lapsiamme tämän eron aikana.