Mies on työmatkallaan ja tämä on eka kerran kun mulla ei ole ikävä. Ainakaan vielä. Vaikuttaako tuleva muutto siihen ettei kaipaakaan sitä toista vierelleen? Mulle on niin takaraivoon iskeytynyt ajatus etten pärjää yksin. Välillä iskee pelko, että teenkö oikein, onko tää nyt ihan viisasta? Pärjäänkö yksin? Olen aika hukassa tavallaan, ei mulla ole käsitystä yksinelämisestä. Niin nopeasti muutettiin miehen kanssa silloin aikoinaan yhteen, ehdin asua "yksin" jotain 8 kuukautta, vai yhdeksän, en muista tarkkaa. Ja tavallaan en asunut yksin, kun asuin opiskelijasolukämpässä. En silloin ollut vielä taloudellisesti itsenäinen, sillä vanhemmat auttoivat paljon. Opiskelija kun olin ja alle 18 vuotias.

Nyt on eriasia. On vakityö ja sitä kautta säännölliset tulot. Tokikin palkka on pieni, mutta ainakin saan itse maksaa vuokrani. Johon kyllä menee puolet nettotuloista, mutta kyllä mä pärjään. Oon laskenut kaikki pakolliset menot kuussa ja rahaa jää vielä ruokaankin, joten kyllä tämä tästä. Kai sitä voisi toisen duunin ottaa, niin ainakin sitten kaikki olis hyvin.

Nyt kun en ole miestä nähnyt viiteen päivään, niin ajatukset on rauhoittuneet jollain tavalla. En ole niin levoton. Puhelut on ollu asiallisia sen mun yhden tunteenpurkauksen jälkeen. Selvästi molemmat välttelee arkoja puheenaiheita. Muutosta puhuttiin ohimennen. Ihan kuin se olisi ihan normi-juttu meidän elämässä. Haluaisin kysyä miten mies jaksaa, mutta en uskalla. En halua kuulla syytöksiä siitä, miten ilkeä olen. Pelkään hänen negatiivista kommenttia, vaikka en tiedäkään miten hän kommentoisi...

Ajatukset virtaa vinhasti, mutta enpä niitä osaa tänne ainakaan nyt pukea sanoiksi. Katsotaan taas joku toinen päivä.

Muita samassa tilanteissa olevia, onko teitä? Miehiä tai naisia? Miten selviätte, tai selvisitte?